Arktis ja kapitalismi

Tänään 5. toukokuuta tulee kuluneeksi 201 vuotta Karl Marxin syntymästä. Nuori Marx oli viimeinen suuri esidarwinilainen filosofi; kypsä Marx oli ensimmäinen suuri kapitalismin kehityksen tutkija.

Nuoren Marxin ajatteluun vaikutti vanha saksalainen perinne, joka oletti automaattisesti historian etenevän kohti jonkinlaista täydellistymistä. Tosielämän ristiriitojen taustalle ajateltiin jonkinlainen ristiriitojen ratkaisemiseen sinänsä p y r k i v ä maailmankaikkeus.

Todellisuus ei pyri mihinkään. Eikä tosielämässä voi asettaa uudistamista ja kumoamista vastakkain, kysymällä pitäisikö talousjärjestelmä muuttaa jotenkin kokonaan.

”Lajien synty” on kilpaillut koululaitoksessakin Raamatun ja Koraanin kanssa jo 160 vuotta.

Mitä ylipäänsä merkitsee, että ”järjestelmä” muutetaan ”kokonaan”? Vain olemassaolevassa maailmassa voi elää. Kukaan ei voi rakentaa itselleen lapsia, joiden elämä ei perustuisi samoihin molekyyleihin kuin tähänastinen elämä.

Kasvoiko kapitalismi siten, että keskiaikainen maanomistus- ja säätylaitos jotenkin yhtenä yönä kumottiin? Entä syntyikö demokratia siten, että pariisilaiset hulinoivat joitakin viikkoja vuonna 1789? Pietarissa vuonna 1917 muutamat kapinallissotilaat huomasivat, että Talvipalatsissa ei näytä enää olevan juuri ketään. Vallitsiko seuraavana päivänä puolen mantereen kokoisessa imperiumissa sosialismi? Arabikevät on niin lähellä, ettei tarvinne kommentoidakaan.

Evoluutiosta puhuminen ei tietenkään merkitse, ettei ristiriitoja olisi tai ettei kehitys edellyttäisi niiden kohtaamista ja ratkaisemista.

Kehityksen loppua ovat omalla tavallaan ennustaneet monet. Ei tarvitse mennä muinaisiin kreikkalaisiin eikä Britannian, Ranskan tai Saksan klassikoihin. Viime vuosikymmeniltä tulevat mieleen Daniel Bellin The End of Ideology (1960) ja Francis Fukuyaman The End of History and the Last Man (1992). Sen kummemmin Bellin kuin Fukuyamankaan oma kehitys ei onneksi pysähtynyt noihin kirjoihin.

Toki on totta, että nälkäisiä on nyt vähemmän kuin koskaan; ja että ihmiset elävät vanhemmiksi kuin koskaan, terveempinä kuin koskaan; mutta uudet ristiriidat nostavat päätään. Lyhyen ja pitkän aikavälin menestys on ongelmista tärkein.

Olisi pähkähullua vastustaa ydinsotaa ikään kuin osittain, ottaen huomioon aseteollisuuden työllisyysvaikutukset. Samanlaista ajattelua kuitenkin näkee, kun ollaan vaativinaan ”tolkkua” ilmastokeskusteluun.

Ainoa mahdollinen ihmiskunnan ”kehityksen loppu” on kulttuurin tuhoutuminen siihen, että ihmiset tuhoavat oman elinympäristönsä. Kyllä sen vielä estää voi, ainakin osittain.

Arktisen neuvoston kokouksessa tulee esiin yksi olennainen ratkaisua vaativa nykymaailman ristiriita. Toimenpiteitä arktisen alueen lämpenemisen estämiseksi vastustaa Yhdysvaltain hallituspuoluetta sponsoroiva kapitalismi. Niitä kannattaa muu maailma.

05.05.2019

Mainokset

Pyhiä muistellessa

Tänään pitkäperjantaina tulee kuluneeksi 137 vuotta Charles Darwinin kuolemasta. Hänen viimeinen teoksensa oli Nature-lehdelle lähetetty kirje ”On the Dispersal of Freshwater Bivalves”. Kun en itse osaa tuota paremmin kertoa, annetaan mestarin tehdä se itse:

https://www.nature.com/articles/025529f0.pdf

”Mr. W. D. Crick, of Northampton”, johon Darwin viittaa, oli kaksoiskierteen löytäjän Francis Crickin isoisä.

Aina kannattaa muistaa, että monien muiden klassikoiden tavoin, Darwininkin tuotanto on verkossa ilmaiseksi kenen tahansa luettavissa:

http://darwin-online.org.uk

19.04.2019

Irlannin rauhan viimeiset kuukaudet?

Pohjois-Irlannin rauha perustuu kokonaan Euroopan unionin jäsenyyteen.

Kymmeniä vuosia jatkunut aseellinen kaupunkisota päättyi vasta, kun Yhdistynyt kuningaskunta, Irlannin tasavalta ja Pohjois-Irlannin puolueet sopivat, että jokaisella pohjoisirlantilaisella on oikeus sekä Yhdistyneen kuningaskunnan että Irlannin tasavallan kansalaisuuteen; ja että tämä oikeus ei tule muuttumaan Pohjois-Irlannin tilanteen mahdollisesti muuttuessa.

Tämä ”pitkäperjantain sopimus” allekirjoitettiin huhtikuussa 1998. Pohjois-Irlannin ”tilanteella” tarkoitettiin paikallisten puolueiden suhteita ja koko alueen suhdetta Lontoon hallitukseen ja parlamenttiin. Kenellekään ei tullut mieleenkään sellainen hullutus, että jokin osapuoli eroaisi Euroopan unionista.

Euroopan unionin perustamisesta ja Euroopan unionin kansalaisuudesta sovittiin Maastrichtissa helmikuussa 1992, ja eurooppalaisen kansalaisuuden merkitystä syvennettiin Amsterdamissa lokakuussa 1997. Ilman näitä sopimuksia ei olisi mitenkään voitu ajatella pohjoisirlantilaisen oikeutta sekä brittiläiseen että irlantilaiseen identiteettiin, eikä vapaata liikkuvuutta ja rajavalvonnan purkamista Irlannin saarella.

Eikö tämä tosiaan tullut englantilaisille mieleen, kun he päättivät sopia pohjoisirlantilaisten puolesta brexitistä? Yllättävää kyllä, ilmeisesti ei.

Kyse ei ole pelkästään hallituksen tai englantilaisten äänestäjien rasismista vaan Monty Python -sketsiin verrattavasta tietämättömyydestä. Tammikuussa 2018 virkaan astunut Pohjois-Irlannin asioiden ministeri Karen Bradley myönsi kuukausien kuluttua, ettei hän tunne pitkäperjantain sopimusta tai vastuualueensa poliittista historiaa.

Vielä näin 10. huhtikuuta 2019 en usko, että Britannia eroaa unionista ilman sopimusta 12. huhtikuuta 2019, mutta ei Irlannin rajan ongelma poistu, vaikka ero saisi miten pitkän lykkäyksen tahansa.

Selvä sopimus pysyvästä tulliunionista takaisi edes sen, että pohjoisirlantilaisen maidontuottajasuvun ei tarvitsisi ruveta järjestämään itselleen maahantuonti- ja tariffilomakkeita siirtäessään maitoa yhdelle ja juustoa toiselle puolelle kylätietä. Passi kai olisi hyvä pitää mukana kuitenkin.

Tätä tilannetta ei olisi syntynyt, elleivät Britanniaa olisi viime vuosina hallinneet perussuomalaisten ryhmätoverit Euroopan parlamentissa, Cameronin ja Mayn konservatiivit. 1990-luvun sopimukset sai aikaan Työväenpuolueen hallitus.

10.04.2019

Brexitin lykkäyspyyntö läpi yhdellä äänellä

Keskiviikkoiltana hieman ennen puoltayötä Lontoon aikaa Britannian alahuone hyväksyi työväenpuolueen Yvette Cooperin ja konservatiivien Oliver Letwinin ajaman lain, joka pakottaa pääministeri Theresa Mayn hakemaan pitkää lykkäystä brexitin toteutumiselle.

Valtiovarainministeri Philip Hammond katsoo, että käytännössä brittien on nyt valmistauduttava ottamaan osaa toukokuun eurovaaleihin.

Keskiviikon maratonistuntoon sisältyi peräti kolme äärimmäisen täpärää äänestystä.

Aluksi äänestettiin työväenpuolueen Hilary Bennin ehdotuksesta, jonka mukaan parlamentti voisi jatkaa äänestyksiä erosopimukseen liitettävästä poliittisesta julistuksesta vielä maanantaina. Tulos oli 310–310, mutta puhemies John Bercow ratkaisi asian Bennin ehdotuksen tappioksi.

Niinpä alahuoneen piti hyväksyä, että Cooperin ja Letwinin lakialoitteen toinen käsittely, komiteavaihe ja kolmas käsittely voidaan järjestää samana päivänä. Näin tehtiin, äänin 312–311.

Lopulta lakialoite hyväksyttiin äänin 313–312.

Laki on hyväksyttävä myös ylähuoneessa, mikä tuskin on ongelma, koska siellä sopimuksettoman eron kannatus on vielä vähäisempi kuin alahuoneessa.

Labourin neuvotteluryhmää on torstaina johtanut Keir Starmer ja toryjen ryhmää David Lidington. Tästä voisi päätellä, että molemmissa puolueissa on vielä jonkinlaista uskoa järjen merkitykseen.

Ylähuonehan on farssi sinänsä, 21. vuosisadan demokratiassa ei voi olla mitään sellaista kuin ”House of Lords”. Tänään se on kuitenkin järjestänyt jo ainakin 12 jarrutusäänestystä Cooper-Letwin -laista. Ainoassakaan lain vastustajat eivät ole saaneet edes kolmasosaa äänistä.

04.04.2019

Euroopan kärsivällisyyden raja taisi löytyä

Theresa Mayn kirje Donald Tuskille on nyt sitten julkaistu, vaikka sitä ei vielä ole lähetetty, saati vastaanotettu. Suomalaisen on helppo ymmärtää, että paperi on jumalamme, eikä sähkö.

No, brittihallitus aikoo sitten pyytää brexitin lykkäämistä kesäkuun loppuun asti. Uusi europarlamenttihan kokoontuu vasta heinäkuun alussa.

Ajatuksessa on kolme hankaluutta:

1. EU-lainsäädännön mukaan europarlamenttivaalit pidetään 23.–26. toukokuuta.

2. Brittilainsäädännön mukaan vaaleihin osallistumisesta on päätettävä 11. huhtikuuta mennessä.

3. Demokratian pelisääntöjen mukaan aikuisilla on oltava äänioikeus niissä yhteisöissä, jotka heille lakeja säätävät.

Mayn suunnitelman mukaan brittien äänioikeus päättyisi 23. toukokuuta, mutta EU-jäsenyys vasta 30. kesäkuuta. Tämä ei taida muulle Euroopalle kelvatakaan, vaikka ihan lopullisesti asia selvinnee vasta ensi viikolla. Britannian on erottava 23. toukokuuta mennessä tai osallistuttava vaaleihin.

Kiinnostavasti torstaiaamuna Jeremy Corbyn on Brysselissä ennen Theresa Maytä. Hän osallistuu demaripääministerien ja -oppositiojohtajien kokoukseen, mutta on sopinut tapaavansa myös EU:n brexit-neuvottelijan Michel Barnierin.

Otaksun, että Työväenpuolueelle kelpaisi pitempi lykkäys: britit osallistuisivat eurovaaleihin, ilmoittaisivat haluavansa pysyvän tulliunionin ja eroaisivat aikaisintaan vuoden lopussa. Ellei uudella kansanäänestyksellä toisin päätettäisi.

Jean-Claude Junckerhan on korostanut, että marraskuun 585-sivuista erosopimusta ei avata. Junckerin kielistä englanti lienee neljänneksi paras. Asiasisältö tulee selväksi tiiviimmin kuin ranskaksi, flaamiksi tai saksaksi:

“There will be no renegotiations, no new negotiations and no additional assurances on top of the additional assurances we have already given. We will keep talking to the British. We are not in a state of war with Britain, we are in a state of negotiations, but the negotiations are concluded.”

Mutta nyt on kyse varsinaiseen sopimukseen liitettävästä poliittisesta julistuksesta. Mikäli Mayn vastustajat saisivat brittiparlamentissa läpi pyrkimyksen pysyvään tulliliittoon, tilanne olisi varmasti uusi myös Junckerin ja puhemies Bercowin mielestä.

20.03.2019

Lennie Tristano 100 vuotta 19.3.2019

Thelonious Monk täytti 100 vuotta 10. lokakuuta 2017. Juhlin, mutten juuri kommentoinut. Kaikki on sanottu. Dizzy Gillespie täytti 100 vuotta 21. lokakuuta 2017. Kaikki on sanottu. Nat King Cole täytti 100 vuotta toissapäivänä. Teki mieli muistuttaa hänestä nimenomaan pianovirtuoosina, mutta ajattelin, että yleisesti ottaen hänestä puhutaan tarpeeksi.

Tänään täyttäisi sata vuotta Lennie Tristano. Nyt en voi olla hiljaa. Kyllä me kavereiden kesken hänestä keskustelemme, mutta jotenkin arvelen, että niinkin valveutuneiden kuin Uuden Suomen blogikeskustelijoiden piireissä hänen merkityksensä on tuntematon.

En tarkoita, että Tristano oli yhtä tärkeä kuin Monk. Ei ollut, mutta…

Pianisti Leonard Joseph ”Lennie” Tristano teki muun muassa maailman ensimmäisen free jazz -levytyksen ”Intuition” vuonna 1949, kymmenen vuotta ennen kuin Ornette Coleman innostui asiasta:

 

Tuossa äänitteessä soittivat myös Lennien oppilaat altisti Lee Konitz, tenoristi Warne Marsh, kitaristi Billy Bauer ja basisti Arnold Fishkin. ”Oppilaat” ihan kirjaimellisesti. Lennie Tristano oli ensimmäisiä muusikoita, jotka elivät opettamalla jazzia. Vasta joskus 1970-luvulla ruvettiin yleisesti hyväksymään, että jazzia ylipäänsä voi opettaa.

Monelle Cecil Taylorin ystävälle saattaa tulla yllätyksenä myös seuraavan äänitteen varhainen tallennusajankohta. Tässä Lennie Tristanon soolopianoimprovisaatio Descent into the Maelstrom vuodelta 1953:

 

Silkka free ei tietenkään ollut vuonna 1919 syntyneen muusikon uralle tyypillistä. Vaikka hän itse ei termiä hyväksynyt, Tristano oli nimenomaan säveltäjä, jonka voi sanoa pyrkineen formalisoimaan bebopin tavan rakentaa yhä uusia kokonaisuuksia muutamien klassisten sointurakenteiden pohjalta. Hänen suosikkilaukausalustojaan olivat Pennies From Heaven, All Of Me, All The Things You Are ja nämä, joista kuullaan ja jopa nähdään elävät versiot Kööpenhaminan Tivolista vuodelta 1965:

 

Jazzin nykypolvi on niin sanotusti kulttuurisesti värisokea, mutta vielä bebopin kaudella jopa kriitikoilla oli tapana yllyttää soittajia keskinäisiin kiistoihin ”mustan” ja ”valkoisen” jazzin merkityksestä. Tuottaja-kirjailija Barry Ulanov onnistui suurin piirtein pilaamaan Dizzy Gillespien ja Lennie Tristanon välit tämän tyyppisillä provokaatioilla.

Asiassa on se hirtehinen piirre, että (italialaissukuinen) Tristano oli oikeasti sokea, samoin kuin (musta, jos haluatte tietää) Art Tatum ja (britiksikin kalpea, jos kiinnostaa) George Shearing. Ketään heistä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, minkä värisiä soittokumppanit ovat.

Tottakai Lennie Tristano oli oppimestari, ihan kirjaimellisesti, ja sellaisena ärsyttävä. Hän ei halunnut basistien ja rumpalien innostuvan omista taidoistaan pianistien ja puhaltajien yhtyeissä. Heidän tehtävänään oli lähinnä toimia solistien metronomeina. Siitä huolimatta muutama rumpuvirtuoosi tuli hänen kanssaan toimeen ihan hyvin, Roy Haynes ja Art Taylor erityisesti. Lennien suosikkibasisti Peter Ind sai jopa kunnian kirjoittaa mestarin elämäkerran.

Vuonna 1989 fonisti Anthony Braxton levytti sarjan Lennie Tristanon sävellyksiä. Mukana olivat hyvinkin puuhakkaina basisti Cecil McBee ja rumpali Andrew Cyrille. Nykyään ainakin itse ajattelen, että tällaisesta rytmitaustasta Tristanon omatkin yhtyeet olisivat vain hyötyneet, mutta Lennie kuoli jo vuonna 1978.

 

No, oli miten oli, äänilevyn historian parhaiten nimettyjä tuotteita on tämä Lennie Tristanon sekstetin Wow vuodelta 1949:

 

19.03.2019

Muistattekos veljekset Montgommerin?

Kolme veljestä Indianapolisista jää jazzin historiaan: basisti Monk, kitaristi Wes ja vibrafonisti Buddy Montgomery. Keskimmäinen, Wes, täyttäisi tänään 6. maaliskuuta 96 vuotta, mutta kuoli synnynnäiseen sydänvikaan jo vuonna 1968. Kuollessaan häntä pidettiin jazzkitaran kolmantena kulmakivenä Django Reinhardtin ja Charlie Christianin ohella.

John Leslie “Wes” Montgomeryn ammattilaisuraa haittasi ankara lentopelko. Kun Lionel Hamptonin orkesteri kiersi maata lentokoneella vuonna 1948, bändin kitaristi Wes tuli joka kaupunkiin perässä autolla. Kauanhan tuollaista rääkkiä ei kukaan olisi kestänyt, ja pian Wes palasikin kotikaupunkiinsa klubikeikkailijaksi.

Kumma kyllä suomalaiset oppivat tuntemaan veljeksistä ensimmäisenä basisti Monkin, joka uskalsi lentää ja oli saanut pikkuveljen suosituksesta pestin Hamptonin Euroopan-kiertueille vuosina 1952–53. Hän tutustutti eurooppalaiset sellaiseen ihmeeseen kuin Fender-sähköbassoon.

Sittemmin Monk ja Buddy jatkoivat uraansa Kaliforniassa Mastersounds-yhtyeessä, mutta Wes asui enimmäkseen kotonaan Indianapolisissa. Kaikki kaupungissa vierailleet kuuluisuudet ihailivat hänen uniikkia peukalotekniikkaansa, ja Cannonball Adderley taisi olla se, joka hankki hänelle levytyssopimuksen Riverside-merkille.

Nykyään on selvää, että Wes Montgomeryn parhaat studiolevytykset ovat juuri Riverside-kaudelta, mutta hänen elinaikanaan nämä hard bop -albumit hätkähdyttivät lähinnä muusikoita ja kriitikoita. Suuri yleisö ihastui enemmän A&M-merkille tehtyihin tulkintoihin 60-luvun popstandardeista.

Vuonna 1965 Wes Montgomery onnistuttiin houkuttelemaan elämänsä ainoalle Euroopan matkalle. Sen aikana äänitettiin lukuisia konserttitallenteita, joista paras saatiin hyvin tuotettuna versiona vihdoin virallisille markkinoille viime vuonna.

Kyseessä on Resonance Recordsin julkaisema albumi “In Paris: The Definitive ORTF Recording”. Myös pianisti Harold Mabern, basisti Arthur Harper ja rumpali Jimmy Lovelace ovat elämänsä kunnossa. Muutamalla raidalla vierailee myös tenoristeista nopein, Johnny “One Note” Griffin.

Jonkin verran videoitakin Wes Montgomeryn maagisista käsistä on olemassa:

06.03.2019