Kansan tahto, perustuslaki ja Brexit

Kaikissa sivistysmaissa tärkeät perustuslailliset kysymykset ratkaistaan parlamentissa, ja ratkaisuihin vaaditaan tavallista suurempi enemmistö.

Britanniassa on viimeisen puolen vuosisadan aikana ollut vain yksi yhtä tärkeä perustuslaillinen kysymys kuin Euroopan unionista eroaminen: sen edeltäjään, Euroopan yhteisöihin, liittyminen.

Kansanäänestysten asema brittiläisessä demokratiassa on jokseenkin sama kuin suomalaisessa. Tärkeästä kysymyksestä voidaan erillislailla järjestää neuvoa-antava kansanäänestys. Parlamentin päätösvaltaa se ei voi sitoa.

Vuoden 1975 EY-äänestyksessä 67,23% äänestäjistä kannatti liittymistä. Yli kaksi kolmasosaa. Hallituksen ja parlamentin ei ollut kovin vaikea siihen turvautua.

Vuoden 2016 kansanäänestys perustui pääministeri David Cameronin ylimieliseen lupaukseen “kunnioittaa” tulosta, vaikka se ei juridisesti sitova olekaan. Massiivisen harhautuskampanjan jälkeen EU:sta eromista kannattavat saivat 51,89% äänistä.

Hallituspuolue sitoutui tulokseen, joka olisi saattanut olla toisinkin päin viikkoa aikaisemmin tai myöhemmin. Historiallisen tärkeässä perustuslaillisessa kysymyksessä. Tietäen, että kansanedustajien ylivoimainen enemmistö vastustaa eroa.

Onko tämä kansan tahdon kunnioittamista parlamentaarisessa demokratiassa. Ei tietenkään, historiallisesti vertaansa vailla olevaa vastuunpakoilua se on.

Kiinnostavaa on, kuinka hysteerisesti muiden Euroopan maiden nationalistit ovat tarrautuneet näkemykseen, jonka mukaan unioniin jäämisen kannattajat vastustavat “väärin” äänestänyttä “kansaa”.

Esimerkiksi Suomessa moni sellainen, jonka mielestä Suomen eduskunnan äänestystulos 152–45 ei mitenkään voi olla perustuslaillisesti riittävä mihinkään päätökseen, on valmis väittämään, että yli 48% vuonna 2016 äänestäneistä joutuu “tietenkin” lapsineen ja lapsenlapsineen lopun ikäänsä kärsimään yhden päivän satunnaisesta (huonoa) neuvoa antavasta kansanäänestyksestä.

10.12.2018

Mainokset

Adventtikalenteri helvetistä: Brexit-joulun odotus jatkuu

Konservatiiviministeri Amber Rudd on nyt herännyt huomaamaan, että kaikenlaista saattaa tapahtua, jos (ja kun) pääministeri May häviää tiistain äänestyksen EU-erosopimuksesta.

https://www.theguardian.com/politics/2018/dec/08/anything-could-happen-i…

Ruddin oma suosikkivaihtoehto olisi nyt Norjan malli plus tulliunioni. Muun EU:n kannaltahan tämä olisi ihanneratkaisu. Britannia jäisi sekä sisämarkkinoille että tulliunioniin ja jatkaisi EU:n rahoittamista ilman päätösvaltaa. Irlannin rajaongelmakin ratkeaisi.

Kaikki Brexitin lupaukset tämä malli tosin pettäisi.

Eikä, huvittavaa kyllä, Ruddillekaan ole tullut mieleen kysyä Norjalta tai Eftalta yleisemmin, sopisiko tällainen ratkaisu.

Ei muuten sopisi. Miksi ihmeessä sopisikaan? Norja, Islanti ja Liechtenstein eivät halua suuren Britannian panttivangeiksi tilanteissa, joissa briteille ei kelpaa jokin EU:n säädös tai politiikka.

https://www.theguardian.com/politics/2018/dec/07/norwegian-politicians-r…

Siltä näyttää, että brittien vaihtoehdoiksi jäävät 1. Valmiiksi neuvotellun erosopimuksen hyväksyminen 2. Eroaminen ilman sopimusta 3. Koko Brexitin peruuttaminen, mikä näyttäisi EU-oikeuden mukaan olevan täysin mahdollista.

Kun hallitus on tiistain äänestyksen hävinnyt, on aika miettiä, päätetäänkö näiden vaihtoehtojen välillä kansanäänestyksellä vai suoraan parlamentissa; ja vaihtuuko pääministeri puolueen sisäisellä ratkaisulla vai uusilla vaaleilla.

08.12.2018

Adventtikalenteri helvetistä: Brexit-joulun odotus

Tony Blair on kirjoittanut useita aika epätoivoisia vetoomuksia EU27:lle. Meidän pitäisi pelastaa britit äänestämällä kumoon erosopimus ja poliittinen julistus EU:n ja Britannian suhteista.

Muistattehan Tony Blairin? Hän oli se kaveri, joka valehteli Saddamin joukkotuhoaseista ja murhautti satoja tuhansia ihmisiä viemällä britit kansainvälisen oikeuden vastaiseen Irakin sotaan, johon Saksa ja Ranska eivät suostuneet lähtemään.

Eurooppa on jaksanut lässyttää kaksi ja puoli vuotta tästä Brexitistä. Saavutettu neuvottelutulos kelpaa kaikille muille paitsi briteille.

Britannian parlamentilla on nyt kolme vaihtoehtoa: 1. sunnuntaina allekirjoitetun neuvottelutuloksen hylkääminen. 2. sunnuntaina allekirjoitetun neuvottelutuloksen hyväksyminen. 3. Artikla 50:n mukaisen EU-eronpyynnön peruuttaminen.

EU-tuomioistuin päättänee tiistaina siitä, onko vaihtoehto 3 mahdollinen. En ymmärrä, miksei olisi. Sitä myös luultavasti kannattaisi jokaikisen EU-maan nykyaikuisten enemmistö, Britannia mukaan lukien.

Mutta brittiparlamentin enemmistölle se tuskin kelpaa.

Melko mahdotonta on löytää enemmistö myöskään tämän nyt allekirjoitetun kohtalaisen hyvän neuvottelutuloksen taakse. Labour, SNP ja DUP linnoittautuivat vastustamaan sitä jo ennen kuin sopimustekstiä oli olemassakaan. Ilmeisesti vähintään 85 konservatiivi-idioottia vastustaa myös.

Niinpä näyttää siltä, että tässä ajaudutaan sopimuksettomaan eroon, yhtä älykkäästi kuin aikanaan ensimmäiseen maailmansotaan.

No, näillä näkymin brittiparlamentti pääsee asian kimppuun 11. joulukuuta. Toivotaan, että järki (yllä mainituista vaihtoehdoista joko 2 tai 3) voittaa. Mutta jos näin ei käy, tervetuloa Euroopan unioniin itsenäinen Skotlanti ja yhtenäinen Irlanti joskus lähivuosina.

Brittikolumnistien seuraaminen on antoisampaa kuin pohjoismaisten vakavikkojen. Ei täällä pohjoisessa ole tietenkään sellaista innoittajaakaan kuin Brexit.

Tähän asti hauskimman tulkinnan nykytilanteesta tarjoaa Marina Hyde The Guardianissa:

https://www.theguardian.com/commentisfree/2018/nov/23/brexit-advent-poli…

Hyden suosikkijoulukoriste on Downing Streetin käkikello. Kerran tunnissa mekaaninen täti ilmaantuu luukusta sanomaan ”taking back control”.

Dominic Raabin uusi tavoite on ”negotiated no-deal”, joka on ilmeinen ”moron’s oxymoron”.

26.11.2018

Mitä on olemassa?

Raymond Chandler kirjoitti: ”On vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän”. Yhteydestään irrotettuna tämä olisi aika repäisevä ontologinen kannanotto.

On tullut tavaksi väittää, että 95% todellisuudesta on hukassa, mutta olivatpa pimeä energia ja pimeä aine mitä hyvänsä, energiaa eli massaa ne ovat. Muuten emme voisi puhua prosenteistakaan.

Kannatan Roger Penrosen kuivaa realismia, jonka mukaan todellisuus on yksi ja sama ja siinä on neljä ulottuvuutta. Säieteoria on skeidaa, kuten muutkin opit, joista ei voida johtaa testattavia hypoteesejä. Massaa on toki skeidakin.

Joidenkuiden mielestä Penrose on joutunut joron jäljille ruvettuaan ehdottamaan ajan syklejä. Olemme niin tottuneet ajattelemaan, että ennen alkuräjähdystä ei voi olla mitään, kun ilman alkuräjähdystä ei ole aikaakaan.

Emme tiedä, kuinka paikallinen entropialaki on, koska emme voi sanoa, onko maailmankaikkeus suljettu; emmekä tiedä, kuinka suuri olisi suurin avoin järjestelmä. Ajan suuntaa on kuitenkin mahdoton määritellä ilman entropialakia.

Ehdotus ajan sykleistä on yritys selittää, miten ”aina silloin tällöin” kukin aioni eli maailmankausi voisi aloittaa oman matkansa maksimaalisesta järjestyksestä kohti lisääntyvää entropiaa. Neliulotteisessa todellisuudessa on vähän samantekevää, ajatellaanko aionit nimenomaan peräkkäisiksi.

Tarvitsemme kvanttigravitaation teorian, johon ei sisälly säikeitä tai muita menninkäisiä. Gravitoneja ei kannata erikseen etsiä, mikäli gravitaatioaaltojen olemassaoloon jo uskotaan. Miksi juuri nämä aallot eivät olisi hiukkasia?

Lee Smolin ja Carlo Rovelli ovat koko lailla samaa mieltä niin kvanttigravitaatiosta kuin ajan suunnastakin, mutta Smolinin (”Time Reborn”) mielestä on filosofisesti mukava korostaa ajan todellisuutta; Rovellin (”Order of Time”) mielestä ajan runollisuutta.

Roger Penrose yrittää keksiä, miten aika olisi sekä todellista että ikuista.

Nykyfysiikan standardimallissa Roger Penrosea ärsyttää ajatus kosmisesta inflaatiosta heti alkuräjähdyksen jälkeen. Hän on sitä mieltä, että edellisen aionin loppuvaiheen eksponentiaalinen laajeneminen selittäisi kaiken sen, minkä ”meidän” Big Bangimme jälkeiseksi oletettu inflaatiokin.

Älkää minulta kysykö, minkä testin perusteella näiden kahden välillä voitaisiin tehdä lopullinen valinta.

03.10.2018

Hiukkasista ja jatkuvuudesta

Ranskalaiset eivät olleet äänestäneet eroavansa Euroopan unionista, joten Toulousen EuroScienceOpenForum 2018 sujui ikään kuin odotetummissa merkeissä kuin kahden vuoden takainen Manchesterin ESOF 2016.

Foorumilla oli teemakin – Sharing Science: Towards New Horizons – mutta sen saattoi onneksi tulkita kovin monin tavoin. Paljon oli puhetta aiheesta Open Science, mutta puheen moderaattoreina toimivat kaalimaata vartioivat pukit, Elsevierin edustajat.

Ymmärrän tietenkin, että kirjankustantamoiden pitää elää, olipa kyseessä fiktio tai nonfiktio; ja erityisen hyvin ymmärrän, että järkihintaisten oppikirjojen kustantamisesta pitää huolehtia. Mutta en oikeastaan ymmärrä, miksi 21. vuosisadan sähköisen viestinnän oloissa pitää enää edes keskustella uusien tutkimustulosten julkaisemisesta arvovaltaisissa aikakauslehdissä.

Niinpä ESOF 2018 olikin parhaimmillaan keskustellessaan tieteen tilasta eikä sen kustantamisesta. John Ioannidis on herättänyt viime vuosina paljonkin väittelyä tutkimuksen toistettavuuden ongelmista. Varsinkin psykologiassa on huomattu, että sovituilla tilastollisilla kriteereillä on aika helppo olla todistavinaan jokseenkin mitä tahansa. Jussi Valtonenhan puhui asiasta Tiedetoimittajain liiton seminaarissakin. Toulousessa Ioannidisilla oli jopa joitakin ideoita siitä, mitä asialle voitaisiin tehdä:

 

https://www.youtube.com/watch?v=fAeLMEmLIoE

 

Jossakin mielessä kovan tieteen kovin ydin ja terävin etureuna pohtii samoja ongelmia kuin 2500 vuotta sitten. Koostuuko todellisuus erillisistä hiukkasista vai jonkinlaisesta jatkuvuudesta? Mitä merkitsee, ettemme oikein osaa kehittää kaiken teoriaa, joka sisältäisi molemmat näkökulmat ilman ristiriitaa?

Arkiajattelussa on helppo tukeutua newtonilaiseen maailmankuvaan, jossa avaruus on ikään kuin säiliö. Hiukkaset ja niistä koostuvat asiat muka jotenkin “sijaitsevat” tässä tilassa. Tyhjääkö niiden välissä on?

Vähän vakavammin ajatellen tarvitaan Einsteinin gravitaatioteoriaa, jossa hiukkaset eivät sijaitse avaruudessa vaan ovat se avaruus. Mitä muutakaan on olemassa? No, aaltoja, mutta ne ovat vain toinen näkökulma todellisuuteen. Yritys ymmärtää jatkuvuutta.

Koululaisetkin osaavat puhua massan ja energian aalto-hiukkasdualismista, mutta vaikeampi on selittää, missä mielessä aika on todellista. Onko ajallakin jonkinlainen jatkuvuus-erillisyys -dualismi?

Kysymys ei ole ihan uusi. Antiikin Kreikassa siitä oltiin monta mieltä. Koko jutun unohtamiseen tarvittiin Isaac Newton. Aikaa voidaan mitata, koska intuitiivisesti on selvää, että se kulkee vain yhteen suuntaan. Klassisen fysiikan yhtälöt eivät siitä välitä.

Ajassa on lopulta kyse lämmöstä. Muuta teoreettista konstia osoittaa ajan suunta ei ole kuin termodynamiikan toinen pääsääntö, entropialaki.

Toulousessa Christophe Salomon esitti poikkeuksellisen täydellisen kuvauksen ajan mittaamisen kehityksestä:

 

https://www.youtube.com/watch?v=DPExd4_90Eo

 

Aikaa on ehkä helpompi ja luonnollisempi ajatella kvantittomana kuin energiaa. Mutta niin vain on, että – samoin kuin Planckin pituus – on olemassa myös Planckin aika: niin pieni tapahtuma, että sitä pienempää ei voi olla.

Paljonko on niin vähän aikaa, että sen vähempää ei voi olla? Osapuilleen sadasmiljoonasosa sekunnin biljoonasbiljoonasbiljoonasosasta. Koostuuko aika siis tuon mittaisista tapahtumista, jotka ovat toisistaan erillisiä, mutta joiden välissä ei ole mitään?

Lähellekään tuollaista mittaustarkkuutta ei tietenkään ole päästy. Teoreettisesti voidaan vain sanoa, että tuota lyhempää välähdystä nykyfysiikka ei pysty tulkitsemaan. Kyseessä on vähän samanlainen ongelma kuin se, että 300 000 kilometriä sekunnissa kulkevaa rakettia ei osata rakentaa, vaikka nopeus ei pelkkien numeroiden valossa ole mitenkään ääretön.

Käytännöllisempiäkin asioita Toulousessa käsiteltiin, muun muassa niitä raketteja. Tätä lähemmäksi Ariane 5 -kantorakettia en viikon aikana päässyt:

 

https://www.instagram.com/p/BlJBcYXlkeZ/?taken-by=jpvuorela

 

Itseäni ovat jo pitkään jaksaneet askarruttaa synteettisen biologian mahdollisuudet. Onhan alalla ongelmiakin, mutta esimerkiksi malariahyttysen geneettisessä kontrollissa on jo saavutettu niin tärkeitä tuloksia, että lääketieteelliset hyödyt ylittävät kirkkaasti toistaiseksi todetut varsin vaatimattomat ekologiset häiriötekijät.

Alan tunnetuin tutkija, Imperial Collegen Nikolai Windbichler, osaa ottaa tyynesti hyttysten koskemattomuuden ystävien epäilyt. Ehkä tärkeintä näissä foorumeissa onkin sellaisten tutkijoiden tapaaminen, jotka jaksavat jatkaa valitsemallaan tiellä, kaikesta niin sanoakseni varmuuden vuoksi vastustamisesta huolimatta:

 

https://www.windbichlerlab.org

 

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Tiedetoimittaja-lehden numerossa 3/2018, jonka lukemista suosittelen tietenkin muutenkin: www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittajalehti/

05.09.2018

Jordan Petersonin tappava dieetti

Muistattehan kanadalaispsykologi Jordan Petersonin, Mikko Paunion idolin:

http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253216-jordan-peterson-punav…

Peterson, tuo punavihreiden painajaisuni, on viime aikoina herättänyt huomiota ruokavaliollaan. Hän syö pelkästään nautaa, suolaa ja vettä.

Tämä on siis kirjaimellisesti totta. Ei lainkaan vihanneksia eikä hedelmiä. Ei leipää eikä viljatuotteita. Ei maitotuotteita. Ei edes kanaa, kalaa, porsasta tai lammasta. Beef, salt and water. Nautaa, suolaa ja vettä.

Peterson väittää, että tällä dieetillä on helppo vastustaa depressiota.

Voihan tuossa hetkellisesti olla jotain perää. Niille, jotka huomaavat, että heillä on varaa syödä nautaa joka päivä, joten mitäs syytä tässä oikeastaan masentuakaan…

https://www.thetimes.co.uk/article/mikhaila-peterson-jordan-peterson-an-…

Luulenpa, että kaikki maailman lääkärit, paitsi ehkä Mikko Paunio, pitäisivät Petersonin dieetin seuraamista aika vaarallisena.

07.08.2018

Brittiparlamentilla brexit-ratkaisujen viikko

Britannian pääpuolueiden suhde tulliunioniin ja Irlannin rajaan olisi huomattavan koominen, ellei se olisi niin traaginen.

Joulukuussa 2017 Euroopan unioni ja Britannia sopivat, että Irlannin saarelle ei tule ”kovaa” tullirajaa. Suomeksi sanoen: Britannia liittyy tulliunioniin Euroopan kanssa. Tämä oli EU:n lupaus Irlannille ja UK:n lupaus Pohjois-Irlannille.

Osa konservatiivipuolueen brexit-intoilijoista ei ole vieläkään ymmärtänyt, mitä tämä merkitsee.

Suomalaisille vaihtoehtojen ymmärtäminen on poikkeuksellisen helppoa. Meidän rajoillamme ne kaikki ovat käytännössä olemassa.

1. Maaraja Euroopan unioniin kuuluvan Ruotsin kanssa.
2. Maaraja Euroopan talousalueeseen kuuluvan Norjan kanssa.
3. Merinaapuruus Euroopan unioniin kuuluvan Viron kanssa.
4. Tarkasti vartioitu ja tullitarkastettu raja Venäjän kanssa.

Ei ole muita vaihtoehtoja. Paras brexit on Norway option. Jos britit oikeasti lähtevät tulliunionista, hard border tulee Irlannin saarelle tai Irlannin merelle. Ei Eurooppa voi hyväksyä, että sen rajan yli saa tuoda mitä tahansa tarkastamatta ja tullaamatta.

Britannian työväenpuolueen kannattajien ylivoimainen enemmistö kannattaa tulliunionia, mutta puolueen johtoa huolettaa vaalimenestys brexitin innokkaimmilla kannatusalueilla. Siksi puolue esittää liittymistä jonkinlaiseen tulliunioniin, joka ei ole Euroopan talousalue.

Labourin kanta on epäkäytännöllinen. Euroopan talousalue on valmiiksi neuvoteltu järjestelmä. Muu tulliunioni vaatisi satoja erillissopimuksia ja lopputulos olisi käytännössä sama: Swiss option on jokseenkin sama kuin Norway option.

Tulevalla viikolla Britannian parlamentti tekee ratkaisevia päätöksiä brexitin tavoitteista. Vihdoinkin.

10.06.2018