Kuolematon John Coltrane 100 vuotta

Miltä tenorisaksofonistin pitäisi kuulostaa?

Sellomaiselta kuin Coleman Hawkins tai Ben Webster, aggressiiviselta kuin Albert Ayler tai David Murray, romanttiselta kuin Stan Getz tai Zoot Sims, objektiiviselta kuin Dexter Gordon tai Johnny Griffin?

Soittimen historiassa on kaksi mestaria, jotka pystyivät tähän kaikkeen: Sonny Rollins ja John Coltrane. He levyttivät yhdessä vain kerran, aiheena tietenkin blues. Tenor Madness:

Olen kirjoittanut John Coltranesta harvemmin kuin Sonny Rollinsista. Minusta on ollut tärkeätä kertoa musiikin tekniikasta vähemmän kiinnostuneille, kuinka valtava Rollinsin merkitys on ollut.

Coltranesta on mediassa aina juttua riittänyt, mutta se on keskittynyt hänen merkitykseensä 60-luvun kulttuurimurroksen symbolina.

Tänään, Tranen 100-vuotispäivänä, on aika muistuttaa siitä, miten mielettömän hyvä soittaja hän oli: sointupohjaisena improvisoijana, modaalisen ajattelutavan lanseeraajana ja avantgarden avuliaana ymmärtäjänä.

Päinvastoin kuin jazzin maailmanmestareiden naapuriksi New Yorkiin syntynyt Rollins, Coltrane kehittyi rauhassa North Carolinassa, Pennsylvaniassa ja lukuisien arvostettujen ammattiyhtyeiden kiertuejyränä lähes kolmekymppiseksi. Miles Davisin kvintettiin hän taisi päätyä samanikäisen philadelphialaismestarin Jimmy Heathin suosituksesta.

Heath muisteli aina Tranen harjoitelleen enemmän ja systemaattisemmin kuin kukaan muu hänen tapaamansa muusikko.

Nykyään on helppo löytää tunnetun muusikon elämäkertatiedot ja vaikka kuinka monia arvioita hänen musiikistaan. Kun diskografia on niinkin laaja kuin Coltranella, siihen on kuitenkin helppo hukkua, ellei ole jonkinlaista opastusta tärkeimmistä virstanpylväistä.

Teenkin nyt tähän listan omasta mielestäni tärkeimmistä Coltrane-levyistä, ihan tinkimättömässä kronologisessa järjestyksessä, albumin oikean ensimmäisen äänityspäivän mukaan. Julkaisujärjestys on tietenkin ihan toinen, mutta ei anneta sen häiritä.

Miles Davis: ’Round About Midnight (Columbia) 26.10.55–10.9.56
Miles Davis: Relaxin’ (Prestige) 11.5.56–26.10.56
Paul Chambers: Whims of Chambers (Blue Note) 21.9.56
Miles Davis: Cookin’ (Prestige) 26.10.56
Tadd Dameron: Mating Call (Prestige) 30.11.56
Johnny Griffin: A Blowin’ Session (Blue Note) 6.4.57
Thelonious Monk with John Coltrane (Jazzland) 16.4.57–26.6.57
John Coltrane: Traneing In (Prestige) 23.8.57
John Coltrane: Blue Train (Blue Note) 15.9.57
John Coltrane: The Believer (Prestige) 20.12.57–26.12.58
Miles Davis: Milestones (Columbia) 4.2.58–3.4.58
John Coltrane: Soultrane (Prestige) 7.2.58
John Coltrane: Black Pearls (Prestige) 23.5.58
Miles Davis: 1958 Miles (Columbia) 26.5.58–9.9.58
Cecil Taylor: Coltrane Time (United Artists) 13.10.58
Milt Jackson: Bags & Trane (Atlantic) 15.1.59
Cannonball Adderley: Cannonball and Coltrane (Mercury) 3.2.59
Miles Davis: Kind of Blue (Columbia) 2.3.59–22.4.59
John Coltrane: Coltrane Jazz (Atlantic) 26.3.59–21.10.60
John Coltrane: Giant Steps (Atlantic) 4.5.59–2.12.59
Miles Davis & John Coltrane: Live in Stockholm (Dragon) 22.3.60
John Coltrane & Don Cherry: The Avant-Garde (Atlantic) 28.6.60–8.7.60
John Coltrane: My Favorite Things (Atlantic) 21.10.60–26.10.60
John Coltrane: Coltrane Plays the Blues (Atlantic) 24.10.60
John Coltrane: Coltrane’s Sound (Atlantic) 24.10.60–26.10.60
John Coltrane: Impressions (Impulse!) 5.11.61–29.4.63
John Coltrane: Africa/Brass (Impulse!) 23.5.61–7.6.61
John Coltrane: Olé Coltrane (Atlantic) 25.5.61
John Coltrane: The Complete 1961 Village Vanguard Recordings (Impulse!) 1.11.61–5.11.61
John Coltrane: Ballads (Impulse!) 21.12.61–13.11.62
John Coltrane: Coltrane (Impulse!) 11.4.62–29.6.62
Duke Ellington & John Coltrane (Impulse!) 26.9.62
John Coltrane: Both Directions at Once, The Lost Album (Impulse!) 6.3.63
John Coltrane and Johnny Hartman (Impulse!) 7.3.63
John Coltrane: Live at Birdland (Impulse!) 8.10.63–18.11.63
John Coltrane: Crescent (Impulse!) 27.4.64–1.6.64
John Coltrane: Blue World (Impulse!) 24.6.64
John Coltrane: A Love Supreme (Impulse!) 9.12.64
The John Coltrane Quartet Plays (Impulse!) 18.2.65–17.5.65
John Coltrane: A Love Supreme Live in Seattle (Impulse!) 2.10.65
John Coltrane: Live at the Village Vanguard Again! (Impulse!) 28.5.66
John Coltrane: Expression (Impulse!) 15.2.67–7.3.67

Trane itse ajatteli varmasti A Love Supreme -albumin tehtyään, että koko elämä ja ura on tähdännyt tähän. Sopivassa mielentilassa kuulijasta voi tuntua samalta, mutta jos pitäisi valita albumi, jonka pariin voi heittäytyä milloin tahansa muistaakseen, mistä musiikissa on kysymys, suosittelisin Blue Trainia, Giant Stepsia ja vuoden 1961 Village Vanguard -liveäänityksiä.

Coltrane kuoli maksasyöpään alle 41-vuotiaana 17. heinäkuuta 1967. A Love Supremen jälkeiset tallenteet olisivat omasta mielestäni saaneet jäädä suurimmaksi osaksi julkaisematta. Mainitsemani neljä ovat loistavia poikkeuksia.

23.09.2026

 

 

Tiedätkö, kuinka nopeasti maailmankaikkeus laajenee?

Brown Universityn tutkija Savvas M. Koushiappas julkaisi Physical Reviewssa artikkelin, joka pyrkii (muun muassa) helpottamaan gravitaatioteorian yhdistämistä kvanttifysiikan maailmankuvaan.

Mukavia lausahduksia etsivät voivat hypätä yli tämän suoran sitaatin Koushiappasin artikkelista, mutta julkaisen sen silti yksinkertaistamissyytösten välttämiseksi:

[ ”We propose that the size of the universe and its expansion rate cannot be simultaneously specified with arbitrary precision – a quantum mechanical uncertainty encoded via a deformed commutation relation for the scale factor. This deformation introduces a geometric correction to the Friedmann equation, where the resulting cosmological dynamics are governed entirely by the sign and magnitude of a single free exponent.” ]

Koushiappas on tiivistäen sitä mieltä, että kvanttimaailmankuvan epätarkkuusperiaatteen on koskettava koko maailmankaikkeutta.

Sabine Hossenfelder pohdiskeli asiaa YouTube-kanavallaan:

Perlmutter, Schmidt ja Riess havaitsivat 1990-luvulla, että maailmankaikkeuden laajeneminen kiihtyy. Tästä pääteltiin, että kiihtymisen aiheuttava pimeä energia on sama asia kuin Einsteinin ehdottama kosmologinen vakio.

2020-luvulla useimmat fyysikot ovat kuitenkin ruvenneet uskomaan, että pimeä energia ei ole vakio vaan se on pienenemään päin. Koushiappas sanoo universaalin epätarkkuusperiaatteen merkitsevän, ettemme voi samanaikaisesti tietää, kuinka suuri maailmankaikkeus on ja kuinka nopeasti sen koko muuttuu.

Koushiappas ei kuitenkaan rupea valitsemaan kilpailevien kvanttigravitaation teorioiden välillä. Ennen kuin joku onnistuu osoittamaan niistä jonkin parhaaksi, meidän täytyy pärjätä suhteellisuusteorialla. Toinen mahdollisuus on tietysti, että epätarkkuusperiaate kumotaan Yhdysvaltain kongressin määräenemmistöllä…

16.09.2026

PISA-tulosten kehityksestä

Tiistai-iltana Israelin opetusministeriö joutui oikeuskanslerin määräyksestä julkaisemaan kansalliset osaamistestit, jotka olivat valmistuneet jo toukokuussa.

Testit osoittivat hämmästyttävän huonoja tuloksia luonnontieteissä, matematiikassa ja englannin kielessä.

Päivää aikaisemmin oli Israelissakin julkaistu kansainväliset PISA-tulokset. Israelin taso oli pudonnut 20 pisteellä edellisestä kerrasta. Israelin 15-vuotiaiden osaaminen sijoittui nyt 31:nneksi 35:n maan vertailussa.

Haaretz kertoo tarkemmin:

The steepest decline was in reading. Israel’s average score fell by 38 points compared with the previous test, conducted in 2022, to 436, compared with an OECD average of 461. In mathematics, Israeli students’ scores fell by 25 points to 433, compared with an OECD average of 463. In science, they fell by 23 points to 442, compared with 482 across the OECD.

Lähde: Israelin Hesariksi kutsuttu Haaretz 9. syyskuuta

11.09.2026

Fukuyama ja Trumpin vallankaappaus

Kyllähän te Francis Fukuyaman tiedätte. Hän on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista poliittisen historian tutkijoista ja liberaalin demokratian teoreetikoista. Hänet tunnetaan esimerkiksi teoksista:

The End of History and the Last Man (1992)
Our Posthuman Future: Consequences of the Biotechnology Revolution (2002)
After the Neo Cons: Where the Right Went Wrong (2006)
The Origins of Political Order: From Prehuman Times to the French Revolution (2011)
Political Order and Political Decay: From the Industrial Revolution to the Present Day (2014)

Fukuyamakin on jo jonkin aikaa julkaissut bloginsa Substack-alustalla, kuten niin monet tutkijat ja esseistit. Viimeksi hän pohti sitä, miten Yhdysvaltain presidentti on systemaattisesti ja laittomasti yrittänyt kaventaa kongressin valtaa ja kaapata sen tehtäviä toimeenpanovallalle, viime kädessä itselleen:

”Donald Trump has tried to expand executive authority in any number of ways. From Day One of his second administration, he has issued a blizzard of executive orders that have in effect usurped Congress’s legislative powers. In some cases he has acted under obscure legal powers, many of which were later found by the courts to be inappropriate. In other cases he has simply acted illegally or unconstitutionally. Among the many examples are:

Ending birthright citizenship;
His failure to spend money appropriated by Congress;
The closing of entire departments, such as the U.S. Agency for International Development, that had been established by Congress;
Attempting to assert federal authority over election administration;
Using emergency powers to impose tariffs in an arbitrary and discretionary manner;
Firing federal employees protected by statute;
Launching a major war without seeking authorization from Congress.”

Kyseessä on Yhdysvalloissa vallitseva akateeminen keskitien näkemys.

04.08.2026

Optimistisen Britannian paluu

Britannian uusi hallitus näyttäisi olevan sitä, mitä edellisen piti olla. Keir Starmer hallitsi politiikan, mutta ei politikointia.

Andy Burnham on toista maata, tai oikeastaan toista maakuntaa, kirjaimellisesti. Avatessaan valtioneuvoston uuden kakkoskanslian Manchesterissa hän kutsui päivää elämänsä parhaaksi, aidosti hymyillen.

Kanslian päälliköksi tuli Louise Haigh, yksi monista kesken kauden eronneista Starmerin ministereistä. Paluun hallitukseen teki myös Angela Rayner, vieläpä samaan asuntoministerin toimeen, josta Starmer ajoi hänet ulos.

Ovelin Andy Burnhamin ministerinimityksistä oli varmasti John Healeyn paluu. Hän erosi Starmerin puolustusministerin paikalta protestiksi liian pienille määrärahoille. Andy teki hänestä valtiovarainministerin: voit joko jatkaa valittamista tai päättää itse, mistä muualta säästetään.

Uusi puolustusministeri on Wes Streeting, jolle tämä posti on kaiketi ylennys terveysministerin paikalta: kiitokseksi siitä, että hän avasi Työväenpuolueen puheenjohtajapelin ilmoittautumalla ensimmäisenä Starmerin vastaehdokkaaksi.

Ed ”Net Zero” Miliband ei ole enää energiaministeri. Varmasti hän vastustaisi edelleen uusia Pohjanmeren porauslupia, mutta Andylla oli tarjous, josta ei voi kieltäytyä: tehtävä suurvallan ulkoministerinä. Trump ja Rubio ovat jo ilmoittaneet, etteivät oikein tykkää hänestä: lisäpisteitä Edille.

Jatkuvuudesta huolehditaan siellä, missä se on erityisen tärkeätä: Lisa Nandy pysyy kulttuuriministerinä. Uusi oikeuskansleri on Ellie Reeves, edellisen valtiovarainministerin Rachel Reevesin sisko.

Maailman parhaana politiikan toimittajana pitämäni Trevor Phillips on jo ehtinyt iloita siitä, miten niin Työväenpuolueen kuin Konservatiivienkin nykyjohto merkitsee jonkinlaista paluuta täysjärkisyyteen ja tekemisen meininkiin. Itse en ole varma, onko tämä riittävä peruste ruveta riemuitsemaan kaksipuoluejärjestelmän mahdollisesta säilymisestä. Uskon kuitenkin, että Andy Burnham on tuleva vaalivoittaja.

Saapa nähdä, uskaltaako uusi hallitus tehdä jo ennen vaaleja järkeviä päätöksiä Euroopan suhteista.

31.07.2026

Eläin mikä eläin

Sen jälkeen kun solun rakenne ja periytymisen biologia ovat selvinneet, ei ole enää oikein järkevää tapaa määritellä ”eläin” niin, että ihminen ei kuuluisi joukkoon.

Aikaisemminhan saksalaiset filosofit saattoivat todeta: ”Eläin kohtaa todellisuuden sellaisena kuin se on. Ihminen kohtaa ensin käsitteellisen mallinsa todellisuudesta ja vasta sen jälkeen todellisuuden itse.”

Ai? Kolmen kuukauden ikäiset ihmiset tai yhdeksän vuoden ikäiset ihmiset? Jotenkin eri tavoin kuin muut nisäkkäät tai linnut, apinat nyt eritoten?

Kirjoittaminen, ihan kirjaimellisesti, on tietysti tällekin lajille aika uusi juttu. Muilla nyt ei, vielä, ole konstia lähettää viestinsä valon nopeudella kaikille lajitovereille, mutta ihmisillä on jo sekin.

Ymmärrän, että yksinkertaisimmat eivät usko kaikkien organismien koostuvan samoista palikoista ja olevan sukua keskenään. Mutta miksi meidän, jotka tiedämme näin olevan, pitäisi keskittyä pohtimaan sitä, mitä kaikilla muilla kuin ihmisillä e i ole.

Homo-sukuhan hiippaili vähän joka puolella Euraasiaa jo 1,8 miljoonaa vuotta sitten, mutta huomattava osa kaikkien nykyisten sapiensien genomista voidaan jäljittää alle 100 tuhannen vuoden takaiseen Afrikkaan.

Ei ole mitenkään lopullisesti ratkaistua, että neandertaalit, naledit tai denisovalaiset eivät löytäisi paikkaansa sapiens-lajin sisältä. Ihan sama. Homo-suvulla on ikää vähintään 2,5 miljoonaa vuotta.

06.07.2026

Britannian seuraava pääministeri haastaa Lontoon

Torstaina 18. kesäkuuta Makerfieldin äänestäjät päättävät siitä, kuka tästä lähtien edustaa noin 76 000 asukkaan piiriä Westminsterissä, Britannian parlamentin alahuoneessa.

Konservatiiveilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Kaksi äärioikeiston ehdokasta pärjännee paremmin. Puolueiden nimet ovat Reform UK ja Restore Britain. Äkkiseltään kuulostavat jopa vastakkaisilta, ikään kuin toinen katsoisi vähän eteenpäinkin ja toinen vain taaksepäin. No: AfD:n, persujen ja Le Penin porukan sukulaisia molemmat kuitenkin.

Luultavasti ja toivottavasti parlamenttiin valitaan nykyinen Manchesterin pormestari, Labourin Andy Burnham. Jos näin tapahtuu, hän aikoo haastaa pääministeri Keir Starmerin Työväenpuolueen puheenjohtajuudesta. Sir Keir on jo tarjonnut Andylle ministerinpaikkaa, jotta näin ei kävisi. Mutta näin käy.

Andy Burnhamia on vuosia kutsuttu ”Pohjoisen kuninkaaksi”. Ehkä jonkun mielestä yllättävästikin hän tukeutui tähän maineeseen vielä aivan vaalipäivän allakin. Hän aikoo marssia Lontooseen puhdistamaan Westminsterin koko Cityn finanssikapitalismin perinnöstä. Näin Andy eilen:

”A vote for me is a vote to end 40 years of trickle-down economics that didn’t trickle down much at all to people here. It is a vote to bring down water bills, energy bills, to make life more affordable to people again, to give the British people a bit more money in their pockets, to give people a bit more breathing space in their daily lives. That is what a vote for me is all about.

It’s a vote to power up the north of England – about time that that happens – as well as to re industrialise the north.”

Oho. Vakuuttava ohjelma kansanedustajalle, mutta pääministerille tuossa olisi tekemistä. Sanotaan oma mielipide suoraan: toivottavasti on tekemistä lähivuosina.

Vaalipuheen epäilyttävin osa on tietenkin, miten tulkitaan tuo ”uudelleen industrialisoiminen”. Toivottavasti ei kovin kirjaimellisesti, Trumpin tapaan.

”Industry” on tietenkin tarvittaessa mitä tahansa aktiivista elinkeinoelämää, ei pelkästään 1800-luvun suurteollisuutta. Burnhamin kauden Manchester on tunnettu nimenomaan vanhojen tehdaskortteleiden muuntamisesta nykyaikaiseen palvelu- ja kulttuurikäyttöön.

18.06.2026

Viikon päivät, kristinusko ja muut jumalat

Jokunen koomikko näyttää olevan sitä mieltä, ettei meillä olisi seitsemän päivän viikkoakaan ilman kristittyä perinnettä. Vielä ei kukaan ole keksinyt, että viikonpäivien lukumäärä olisi nimenomaan k a n s a l l i s t a kristinuskoa, mutta odotetaan nyt.

No joo, jo tuhansia vuosia sitten jotkut tuijottivat mieluummin taivasta kuin napaansa ja tajusivat, että on olemassa kuun kausia, jotka jakautuvat aika luontevasti neljään osaan sen perusteella, minkä kokoiselta Kuu näyttää.

Mistähän nuo Pohjois-Euroopan viikonpäivien nimet ovat kotoisin? No, ne ovat skandinaavisia sovellutuksia latinalaisista planeettajumalista. Päiviä on Kuulle, Tiwille, Odinille, Thorille, Freyalle ja Auringolle. Englantilaiset säilyttivät roomalaisten Saturnuksen lauantainkin nimessä, mutta meille Itämeren tyypeille siitä tuli kylpypäivä, lördag.

Kristinuskon papit eivät ole koskaan onnistuneet muuttamaan päivien nimityksiä, vaikka jaksavatkin riidellä siitä, lepäsikö heidän jumalansa saunapäivänä vai Auringon päivänä.

28.05.2026

Miles Davis 100 vuotta

Miles Dewey Davis III syntyi 26. toukokuuta vuonna 1926. Julkaisin ensimmäisen tekstini Milesista, kun hän täytti 50 vuotta. Viileyden valtias ja pimeyden prinssi oli silloin vetäytynyt eläkkeelle. Muutaman vuoden kuluttua hän palasi lavoille ja esiintyi Porissakin pirteästi vuosina 1984 ja 1987.

Myöhempien fuusiovuosien ystäville tiedoksi, että Miles Davisin parhaat ajat osuivat 50- ja 60-luvuille. Viime aikoina on korostettu etenkin hänen toisen suuren kvintettinsä vuosia 1965–68. Erinomaista, etsivää, modaalista musiikkia, kiistatta: E.S.P., Live at the Plugged Nickel, Miles Smiles, Sorcerer, Nefertiti. Mutta vuosien 1954–60 Miles oli täydellinen.

Täydellisyys ei ole jazzissa päämäärä, mutta en rupea vastustamaan sitä, kun kuulen.

Pari kuukautta sitten tuli muuten kuluneeksi 80 vuotta ensimmäisestä Miles Davisin johtamasta levytyksestä. Kyseessä oli Charlie Parkerin septetin Yardbird Suite, jonka tekijänoikeuksia ei kirjattu Milesille, eikä kenellekään muullekaan.

Noihin aikoihin ei oltu kovin tarkkoja. Vuosina 1948–50 Miles Davisin nonetti levytti albumillisen kappaleita, joita kutsuttiin myöhemmin yhteisnimellä Birth of the Cool. Sävelmistä ehkä arvostetuin on Boplicity, jonka kirjoittivat Miles ja Gil Evans, mutta tekijäksi merkittiin Cleo Henry. Miles Davisin äiti.

50 vuotta sitten Miles Davisista kirjoittaminen antoi aineksia runoilulle, koska fakta oli osin hämärän peitossa. Sen jälkeen on ilmestynyt lukuisia elämäkertoja, joukossa hyviäkin. En runoile enää, mutta siteerataan nyt kriitikko Greg Tatea, joka kirjoitti Milesin kuoltua vuonna 1991:

“You could reduce everything Miles ever played to an obsession with four elements: deep bass, open space, circular time, and blues falsettos. In a mystical or metaphorical sense, you could read these constants as earth, air, water, and fire.”

Kerrotaan nyt kohtuuden nimessä, mitkä albumit mielestäni oikeuttavat ajatuksen siitä, että Miles oli parhaimmillaan vuosina 1954–60. Luvut viittaavat pääasialliseen äänitysvuoteen. Näitä on tietenkin julkaistu myös kokoelmina. Lista ei ole lähimainkaan täydellinen, mutta musiikki on:

Blue Haze (Prestige, 1954)
Miles Davis, Vol.1 (Blue Note, 1954)
Walkin’ (Prestige, 1954)
Miles Davis with Sonny Rollins (Prestige, 1954)
Miles Davis All Stars (Prestige, 1954)
The Musings of Miles (Prestige, 1955)
’Round About Midnight (Columbia, 1956)
Collector’s Items (Prestige, 1956)
Relaxin’ (Prestige, 1956)
Cookin’ (Prestige, 1956)
Workin’ (Prestige, 1956)
Steamin’ (Prestige, 1956)
Miles Ahead (Columbia, 1957)
Ascenseur pour l’échafaud (Columbia, 1957)
Milestones (Columbia, 1958)
1958 Miles (Columbia, 1958)
Porgy and Bess (Columbia, 1958)
Kind of Blue (Columbia, 1959)
Sketches of Spain (Columbia, 1960)
Davis & Coltrane Live in Stockholm (Dragon, 1960)

26.05.2026

Naiset, blokit, brexit ja Britannia

Olin innostunut Työväenpuolueen vaalivoitosta vuoden 2024 brittivaaleissa. Erityisesti siitä, miten Starmer onnistui kokoamaan hallitukseensa alojensa parhaat asiantuntijat.

Hämmästyttävän nopeasti alkoi monille tulla potkuja. Lähinnä siksi, että Starmer uskoi kovin herkästi mitä tahansa puolueen ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä. Kovin usein pois potkitut ovat olleet naisia: esimerkiksi varapääministeri Angela Rayner, liikenneministeri Louise Haigh ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri Catherine West.

Valtiovarainministeri Rachel Reevesillä ei ole ollut hätää. Huonojen uutisten kertojaksi nainen aina sopii.

Kenellekään ei ole tullut yllätyksenä, että kuiva ihmisoikeusjuristi ja pätevä hallintomies Starmer ei ole kovin karismaattinen kommunikaattori, mutta monet ovat ymmärrettävästi pettyneet jatkuvasti päinvastaisiksi vaihtuviin lausuntoihin, joiden yhteyttä todelliseen kehitykseen on vaikea seurata.

Työväenpuolueella olisi yhä kolme vuotta aikaa tehdä vaikka mitä. Britannian alahuoneen ehdoton enemmistö edustaa sellaista valtaa, josta keisaritkin voivat vain haaveilla.

Mutta juristit, jos ketkä, ovat sanojensa vankeja. Keir Starmer voi uhota Euroopan ytimien lähestymisestä, mutta hän lupasi kautensa aluksi, että sen kummemmin sisämarkkinoihin kuin tulliunioniinkaan ei palata. Tästä miehestä ei ole Britanniaa Eurooppaan johtamaan.

Mainittu Catherine West ilmoitti ensimmäisenä, että jos kukaan muu ei asetu vastaehdokkaaksi puolueen johtoon, hän asettuu. Nyt on pari naisministeriäkin ilmeisesti vaatinut vahdinvaihtoa: ulkoministeri Yvette Cooper ja sisäministeri Shabana Mahmood.

Britannian suurimman ammattijärjestön Unisonin naispuheenjohtaja Andrea Egan kirjoitti Guardianissa selväsanaisesti, että Työväenpuolueen pitäisi palata sosiaalidemokraattiseksi joukkoliikkeeksi nykyisen urapolkuklubin sijasta.

Yhden edustajan vaalipiirien järjestelmä toimi viimeksi vielä kerran suurimman puolueen hyväksi, mutta sen aika on ohi.

Britanniassa on nyt viisi valtakunnallisesti merkittävää puoluetta. Vasemmisto on jakautunut kolmeen osaan. Käytetään nyt paikallisia ilmauksia: Labour, Greens, LibDem. Oikeisto vain kahteen: Tories, Reform. Matematiikka ei ole vaikeata: yhden edustajan vaalipiireissä vasemmisto voi helposti hävitä, vaikka kokonaisäänimäärä olisi suurempi kuin oikeistolla.

Mistä löytyisi johtaja, joka panisi vaalijärjestelmän uudistamisen edes alulle? Energiavarmuusministeri Ed Miliband ei halua puolueen johtoon palata. Manchesterin pormestari Andy Burnham olisi hyvä ehdokas niin puolueen kuin maankin johtoon, mutta miten olisi joku nainen, johon ammattiyhdistysliike luottaisi?

12.05.2026