Kansakunta, Eurooppa ja klassinen sosiologia

Akateemisen sosiologian perustaja Emile Durkheim korosti, että ihmisyhteisöjä koskevat lainalaisuudet ovat sui generis, niitä ei voi johtaa yksilöitä koskevista. Tuon ajan akateemisen yhteisön paineen takia hänelle ei tullut mieleen niiden johtaminen aikaisempia eläinyhteisöjä koskevista lainalaisuuksista.

Puhuessaan “yhteisöistä” Emile Durkheim viittasi perheeseen, klaaniin, heimoon, kaupunkiin, uskonlahkoon, kirjalliseen koulukuntaan, kiltaan, ammattiyhdistykseen ja, tietenkin, tuohon muotiuutuuteen: kansallisvaltioon.

Klaaneillahan on omat toteeminsa ja juhliessaan jumalaansa kukin klaani juhlii itseään, omien uskomustensa pakottavaa voimaa.

Kansakunta on yhteisen historiallisen taustan, yhteisten perinteiden ja uskomusten tuote. Näin ilmaistuna väite pitää tietysti paikkansa yhtä hyvin vuonna 1750 ja vuonna 2050 kuin vuonna 1900.

Juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa klassiset sosiologit kuitenkin innostuivat spekuloimaan melko villisti kansojen “luonteilla”. Niinhän siinä käy, että kun johtajat uskovat oman kansan luonteen olevan sovittamattomassa ristiriidassa naapurin kanssa, syttyy sota.

Ennen sodan syttymistä Emile Durkheimkin ihaili saksalaisten taipumusta ja kykyä yhteislauluun ja yhteisiin leikkeihin. Vuoden 1915 kirjeessään ranskalaisille hän kuitenkin muisti taas saksalaisten systemaattisen raakalaisuuden ja vertasi sitä ranskalaisten vaistomaiseen viisauteen ja kykyyn levittää kartesiolainen viisaus koko maailmaan.

Ihan tieteellisen objektiivisesti varmaan.

Kansallisuusperiaate oli Durkheimin(kin) mielestä paras peruste valtiolliselle organisaatiolle, mutta ei kukaan voi olla solidaarinen niin suurelle abstraktiolle ilman välittäviä yhteisöjä.

Durkheim mietti kuumeisesti erilaisia mahdollisuuksia yksilöiden ja perheiden kiinnittämiseksi nykyaikaiseen valtioon ja asetti osittain toivonsa sellaisiin vielä kehittymättömiin ammatillisiin organisaatioihin, jotka olisivat jotenkin parempia kuin keskiajan ammattikunnat tai uudet ammattiyhdistykset.

Vuosisadan kuluttua on ehkä hieman epäselvää, onko juuri sellaisia ammatillisia organisaatioita kehittynyt. Todellisuudessa ammatillisesta solidaarisuudesta on tullut kansainvälistä, kuten esimerkiksi eurooppalaisen tiedemaailman jämäkkä Brexit-asenne osoittaa.

Maailmansodat ja joukkotuhoaseiden olemassaolo ovat jättäneet jälkensä. Riittävän rationaalinen ihminen voi olla solidaarinen jopa Euroopalle; uskaltaisinko sanoa: ihmiskunnallekin.

Emile Durkheim oli uskonnoista vapaan rationaalisen kouluopetuksen esitaistelija, jolle tietenkin tuotti vaivaa moraalikasvatus ilman maailmanuskontojen sääntöjä.

Nykyään voimme sanoa, että moraali kasvaa ihmiselle kuten kädet ja jalat. On yksinkertaisesti biologinen universaali, että yhteisö paheksuu omien tappamista ja omilta varastamista. Kyse on vain siitä, kuinka suuressa yhteisössä solidaarisuus voi toimia.

Ihmisen Dunbar-luku on siinä 150. Sen verran voi olla oikeasti relevantteja kontakteja. Tuon verran ihmisiä kukin varsinaisesti tuntee miljoonista somekavereistaan. Tästä seuraa, ettei Eurooppa tai maailman tiedeyhteisö tai Kansainvälinen jalkapalloliitto ole yhtään mahdottomampi solidaarisuuden kohde kuin kansallisvaltio.

Ymmärrän kyllä niitä, joita huolestuttaa kehittymättömän maailmanuskonnon suullisen tradition kulttuurista tulevien lukutaidottomien sopeutuminen individualistiseen Eurooppaan. Ongelmalla on yhtäläisyytensä maailmansotia edeltäneen ajan tilanteeseen.

Jos sanoisin, että panen toivoni ydinaseita hallitseviin YK:n turvallisuusneuvoston pysyviin jäseniin, kuulostaisin ehkä hiukan kyyniseltä. Lienee tämä kuitenkin realistisempaa kuin Auguste Comten ja Julian Huxleyn haaveileman tietoisesti rakennetun ateistisen maailmanuskonnon syntyminen.

05.10.2017

Mainokset

Maailman muuttamisesta ja oikeudenmukaisuudesta

Karl Marxin tunnetuimpia lausahduksia on nuoruuden aforismi: ”Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen.”

Noissa niin sanotuissa Feuerbach-teeseissä Marx muistuttaa myös: ”Se materialistinen oppi, että ihmiset ovat olosuhteiden ja kasvatuksen tuotteita ja siis muuttuneet ihmiset ovat toisenlaisten olosuhteiden ja muuttuneen kasvatuksen tuotteita, unohtaa, että juuri ihmiset muuttavat olosuhteita ja että kasvattajan itsensä täytyy tulla kasvatetuksi.”

Tämä on väitöskirjan tehneen, mutta sittemmin todellisen maailman epäoikeudenmukaisuuteen tuskastuneen nuoren ahdistusta.

1840-luvulla ei juuri haaveiltu yleisestä ja yhtäläisestä yhtään mistään: äänioikeudesta, sananvapaudesta tai muustakaan. Maailman muuttaminen ymmärrettiin joko väkivaltaisten salaliittojen tai vallan kanssa liittoutuvien insinöörien puuhaksi.

Vähän niinkuin nykyäänkin, itse asiassa.

Marxista ei ollut poliitikoksi eikä kansanjohtajaksi, kuten ei tutkijatyypeistä yleensäkään. Hänen suurimmat saavutuksensa liittyvät nimenomaan maailman selittämiseen.

On ihan hyvä, että poliitikot ja kansanjohtajat tutustuvat yhteiskuntatieteidenkin löytöihin, oikeista tieteistä puhumattakaan, mutta varsinainen maailman muuttaminen on kuitenkin loppujen lopuksi ihan silkkaa päätöksentekoa. Kyllähän kaikki päätöksetkin jostain johtuvat, mutta pakko ne on jonkun tehdä.

Siksi fiksulle poliitikolle on paljon apua vaikkapa John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoriasta, vaikka se ei perustukaan mihinkään nimenomaiseen tietoon jostain tietystä yhteiskunnallisesta tilanteesta tai ongelmasta.

Itse asiassa teorian keskiössä on nimenomaan tietämättömyyden verho. Reilun pelin yhteiskuntaan pyrkivän päättäjän on lähdettävä siitä, että ei tiedetä, missä asemassa kukin tässä tulevassa yhteiskunnassa on; eikä edes, mitä kukin elämältään haluaisi.

Kaikissa yhteiskunnissa on eriarvoisuuden hierarkioita, mutta järkevä päättäjä pyrkisi siihen, että heikoimmassa asemassa olevat hyötyisivät niistä eniten. Progressiivinen verotus käy ymmärrettäväksi, jos ajattelee, että kuka tahansa voi tarvita terveydenhoitoa tai koulutusta milloin tahansa.

Oikeudenmukaisuusteoriassa ”järkevän” päättäjän ajatellaan automaattisesti pyrkivän Karl Marxin ja John Stuart Millin haaveilemaan ”vapaiden ihmisten liittoon”, jossa jokaisella on oikeus kaikkeen siihen vapauteen, mikä toisten vapautta rajoittamatta on mahdollista.

Hiukan tietysti tällaista tutkijatyyppiä hirvittää, että insinöörikansanjohtajat uskovat näitä ”järkeviä” päättäjiä olevan oikeasti olemassa.

19.09.2017

Turvallisuustilanteesta, taas

Muuan blogaaja esitti käsittämättömän mutuarvion: ”Kuten kaikille on selvää, Suomen turvallisuustilanne on Turun iskun jälkeen muuttunut.”

No ei ole. Ehkä jokunen harva tosiaan pelkää tulevansa puukotetuksi milloin tahansa. Esimerkiksi Alahärmässä tämä nyt tuskin on varsinainen kulttuurinen uutuus.

Puukkomurhien pitäminen jonkinlaisena aatteellisena pääongelmana on aivan hirvittävä loukkaus kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, joiden turvallisuustilanne on oikeasti muuttunut.

Länsi-Myanmarista on viime viikkoina paennut 400 000 rohingya-muslimia, henkensä edestä. Meksikossa vaatii uhreja toinen peräkkäinen maanjäristys. Ja näinä hetkinä kolmas peräkkäinen hurrikaani iskee Karibialle. Puerto Ricossa se saattaa uhata jopa blondeja.

Ei ole joulupukkia, parhaat kaveritkin kuolevat, pahimmassa tapauksessa 😦 jokainen itsekin, maailmassa on sotia ja murhia – vaikka vähemmän kuin ennen.

Ovathan nämä tunteet ymmärrettäviä, ehkä.

Tähän ikään mennessä, kun on kierretty muutakin kuin kuumaa puuroa, kaikki uutisten terrorikohteet ovat tuttuja ja voi omista valokuvista muistella World Trade Centerin kattoa, Bostonin maratonin maalisuoraa, London Bridgeä, Nizzan rantabulevardia…

Tutuinta Turkua on kävelymatka Puutorilta Kauppatorille (ja poikkeaminen Ella & Louisiin matkan varrella).

Ei jaksa järkyttyä. Tamperelaisena on tullut kuljettua vuosikymmeniä säännöllisesti luodinreikien ohi Pohjoismaiden historian tuhoisimmilla taistelupaikoilla. Elämä jatkuu.

Tuttuja ovat myös Pariisin, Manchesterin ja Barcelonan iskujen paikat. Jos tarvitsisin tekosyytä olla käymättä rock-konserteissa, tässähän olisi hyvä, mutta Turun Kauppatorilla ja Barcelonan Ramblalla en kyllä jätä kävelemättä.

19.09.2017

Vain maailmaa voi tutkia

Keskustelua kaihtava teologiblogaaja puhui ”metodologiseen ateismiin” perustuvasta naturalistisesta tiedekäsityksestä.

Muunlaisia tiedekäsityksiähän ei voi olla. Todellisuutta voidaan tutkia vain, jos oletetaan, että mikään yliluonnollinen tekijä ei voi muuttaa luonnonlakeja mielensä mukaan milloin tahansa.

Tajunta on toki olemassa siinä kuin muukin todellisuus, eikä todellisuus jakaudu millään tavalla kahtia. Siinä ei ole mitään yliluonnollista, eikä siihen voi vaikuttaa ulkopuolelta.

On olemassa Kenneth Millerin tapaisia tutkijoita, jotka käyvät sunnuntaisin katolisessa kirkossa. Saahan ihmisellä harrastuksia olla, eikä se kenenkään työtäkään häiritse, jos kuvittelee työnsä ulkopuolella, että tämä todellisuus voisi yhtäkkiä muuttuakin.

Mutta tutkija tutkiessaan, tiede toimiessaan, on tietenkin naturalistinen, metodologisesti ateistinen, aina. Tämä koskee muuten myös uskontotiedettä, kysykää Ilkka Pyysiäiseltä.

Evoluutio(kin) johtuu sattumasta ja välttämättömyydestä. Luonnonvalinta, keinotekoisesta puhumattakaan, rajoittaa sattumia, mutta olisi niillä merkitystä, vaikka ympäristössä ei muuttuisi mikään.

Pelkästä adaptaatiosta puhuvat korostavat, ettei evoluutiolla ole suuntaa. Tämä pitää paikkansa jokaisessa nimenomaisessa ympäristössä siten, että joskus selviävät parhaiten isojen, joskus pienten; joskus monimutkaisten ja joskus yksinkertaisten jälkeläiset.

Elämä kokonaisuudessaan kuitenkin monimutkaistuu välttämättä. Se on ollut jatkuvaa entropiakriisiä neljä miljardia vuotta. Vain monimutkaistumalla tarvittava energia saadaan ympäristöstä.

30.08.2017

 

Suomen turvallisuuskehitys

Tosiasioita henkirikosten määrän kehityksestä:

http://findikaattori.fi/fi/table/97

Uhreja 100 000 asukasta kohden:

 

Vuonna 1975: Miehet 5,74 Naiset 1,64

Vuonna 1985: Miehet 4,21 Naiset 1,34

Vuonna 1995: Miehet 4,01 Naiset 1,90

Vuonna 2005: Miehet 2,92 Naiset 1,12

Vuonna 2015: Miehet 2,00 Naiset 0,57

Vuoden 2016 lopullisia lukuja en löytänyt, mutta ne ovat vielä pienemmät kuin 2015.

 

Sekin kannattaa muistaa, että vuonna 1966 tieliikenneonnettomuuksissa kuoli 1098 suomalaista, vuonna 2016 enää 235.

EU-Suomi on paljon, paljon, paljon turvallisempi kuin Suomi ennen unioniin liittymistä. Tämä ei ole mielipidekysymys eikä keskustelunaihe. Tämä on fakta ja tämän kieltäjät ovat valehtelijoita.

20.08.2017

Sattuma, välttämättömyys ja vapaus

Vapaan tahdon ”ongelma” herää aina uudelleen, kun joku merkittävä filosofi julkaisee siihen ratkaisun.

Daniel C. Dennett on käsitellyt aihetta monessa kirjassaan. Uusin on From Bacteria to Bach and Back: The Evolution of Minds (Norton, 2017).

Viime kädessä kyse on siitä, että kaikki maailmassa johtuu jostakin, mutta ihminen on vastuussa valinnoistaan. Asiaa voidaan ajatella kolmella tasolla.

Arkirealismin ja käytännön tutkimuksen taso on keskimmäinen ja useimmin vastaan tuleva. Vain sellaista voidaan tutkia, joka johtuu sattumasta ja välttämättömyydestä. Mikäli uskotaan, että luoja voi vaihtaa luonnonlait milloin huvittaa, kaikki tutkiminen on mahdotonta.

Syysuhteen ongelma on sekä syvempi että pinnallisempi.

Syvimmältään sattumaa ei voi selittää pois. Fyysisen todellisuuden kvanttitasolla kaiken täydellinen ennustaminen on periaatteessakin mahdotonta, mutta riittävän monimutkaisten systeemien todennäköiset tilat ovat laskettavissa.

Oikeuden ja moraalin ongelmat ovat pinnallisia. Niissä on kyse ”vapaudesta”. Vapaus on kuitenkin sitä, että ihmisen on pakko valita. Minkä tahansa eläimen ja koneen, jolla on päätöksenteon kyky, on myös pakko tehdä päätöksiä.

Sanomme, että ihmiset ovat vastuussa, koska heillä on vapaa tahto. Tarkoitamme, että useimmat aikuiset ovat useimmiten vastuussa. Oikeusistuimet tekevät päätöksiä syyntakeisuudesta, koska niiden on pakko.

Kukaan ei pakottanut aseella uhaten minua julkaisemaan tätä kirjoitusta, mutta julkaiseminen seurasi silti kaikesta historiassa siihen johtaneesta, kuten kielen ja tietoverkon keksimisestä.

08.08.2017

Kunnallisveroprosentiksi 7,25

Tavallaan kunnioitettavaa on, että presidentti Niinistö ilmoitti ehdokkuudestaan ajoissa, jotta ainakaan sillä ei tarvitsisi spekuloida, mutta tietenkin, suomalaiseen tapaan, kaikki ensi vuotta koskeva vaalikeskustelu keskittyy nyt siihen.

Tajuavatko äänestäjät, kuinka suuri juttu tuleva maakuntahallinto on? Tampereen kunnallisveroprosentti on nyt 19,75. Kun sote poistuu kunnan tehtävistä, kuntaveroprosentiksi jää 7,25.

Tämä ei ole vitsi. 7,25.

Nyt pitäisi keskustella siitä, hoidetaanko sote progressiivisella valtionverotuksella, vai keksitäänkö sitä varten uusi köyhiä kurittava tasavero. Tämä on maan merkittävin poliittinen kysymys.

02.08.2017